Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on edellytetty erityisesti oikeusturvan saatavuutta ja tehokkuutta. Näiltä osin keskeisenä lähtökohtana on ollut unionin oikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen toteutumisen takaamiseen liittyvä vaatimus. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen tutkittavaksi on voitava saattaa sekä unionin oikeuden soveltamisen ja toimeenpanon lainmukaisuus että soveltamisen laiminlyönnit ja virheellisyydet. Nämä vaatimukset korostavat yleisen valitusoikeuden merkitystä.
Hallintopäätösten oikeudellisessa arvioinnissa keskeistä on oikeusvaltioperiaatteen (laillisuusperiaatteen) ulottuvuus sekä subjektiivisten oikeuksien huomioonottaminen. Tuomioistuimet eivät kontrolloi hallinnon toimintaa. Tosin Tanskan perustuslain 63(1) pykälässä ilmaistaan, että tuomioistuimet arvioivat ”hallinnollisen vallankäytön rajoja” (”Domstolene er berettigede til at påkende ethvert spørgsmål om øvrighedsmyndighedens grænser.”). Säännös on epäselvyydessään herättänyt runsaasti keskustelua.
Oikeudenkäynnin osapuoli olisi vastaisuudessakin velvollinen korvaamaan toisen osapuolen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen olisi kohtuutonta, että tämä joutuisi itse vastaamaan oikeudenkäyntikuluistaan. Yksityisen asianosaisen velvollisuus korvata viranomaisen oikeudenkäyntikuluja määräytyisi niin kuin nykyisinkin sen mukaan, onko yksityisen asianosaisen vaatimus ollut ilmeisen perusteeton.
Laissa mahdollistettaisiin suullisen tiedoksiannon käyttäminen oikeudenkäynnin aikana annettavien asiakirjojen tiedoksiannossa silloin, kun kyseessä on asiakirja, jonka sisällön ja merkityksen asianosainen epäilyksettä ymmärtää. Suullisesti tiedoksi annettu asiakirja tulisi lisäksi toimittaa asianosaiselle kirjallisesti. Suullinen tiedoksianto voisi tapahtua esimerkiksi puhelimitse tai muulla vastaavalla tavalla. Suullisesti ei kuitenkaan voitaisi antaa tiedoksi asian käsittelyn lopettavaa päätöstä eikä sellaista välipäätöstä, johon saa hakea muutosta valittamalla. Suullisesti ei voitaisi antaa tiedoksi myöskään hyvin laajaa asiakirjaa.
Saman oikeuskäytännön mukaan asianosaisen itsensä tulee lähtökohtaisesti saada päättää, onko jokin lausuma tai selvitys sen luonteinen, että se edellyttää hänen kannanottoaan. Näin ollen tuomioistuin voi poiketa kuulemisvelvoitteesta vain hyvin poikkeuksellisesti. EIT:n oikeuskäytännössä on vakiintuneesti korostettu sitä, että asianosaiselle on varattava tilaisuus tutustua kaikkeen oikeudenkäyntiaineistoon ja annettava mahdollisuus kommentoida sitä. Tuomioistuin ei siten yleensä voi asianosaisen puolesta arvioida, onko jokin selvitys niin merkittävä, että asianosaista pitäisi kuulla siitä (esimerkiksi EIT Vilén v. Suomi 2009 ja EIT Fortum v. Suomi 2003). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tosin korostaa sitä, että selvityksen relevanssin arviointi kuuluu kansalliselle lainsäätäjälle ja kansallisille tuomioistuimille (EIT Letinčić v. Kroatia 2016).
EIT:n runsaassa oikeuskäytännössä on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusvaatimuksina korostettu etenkin menettelyn tasapuolisuutta (esim. EIT Juričić v. Kroatia 2011 ja EIT Kress v. Ranska 2001). Oikeudenkäynnissä on lisäksi taattava asianosaisen kuuleminen ja muut vastavuoroisen menettelyn edellytykset (esim. EIT Martinie v. Ranska 2006). Myös oikeudenkäynnin viivytyksettömyydellä on merkitystä oikeusturvan toteutumisen ja menettelyn oikeudenmukaisuuden kannalta (esim. EIT Scordino v. Italia (No. 1) 2006).
Itsekriminointisuoja on yksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä muotoutuneista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista rikosasioissa. Henkilöä ei saa pakottaa tai painostaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Hän voi kieltäytyä kertomasta seikkoja, joilla voisi olla merkitystä vireillä olevassa häneen tai hänen läheiseensä kohdistuvassa rikostutkinnassa. Itsekriminointisuojalla voi olla merkitystä myös hallintoasioiden oikeudenkäynnissä.