Lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiskielto koskee itsekriminointisuojan vastaisesti tai muulla tavoin lainvastaisesti hankittuja todisteita. Kielto ei ole ehdoton, mutta lainvastaisesti hankitun selvityksen hyödyntäminen oikeudenkäynnissä ei saa johtaa siihen, että oikeudenkäynti muodostuisi kokonaisuutena arvioiden epäoikeudenmukaiseksi.
Hallintolainkäyttölaissa ei nykyisin ole säännöstä siitä, että tuomioistuin voisi asettaa määräajan, jonka kuluessa kaikki mahdollinen lisäselvitys asiassa olisi esitettävä. Jos tuomioistuimelle toimitetaan lisäselvitystä esimerkiksi vasta siinä vaiheessa, kun päätösehdotus on laadittu tai asia on jo istunnossa käsitelty, mutta päätöstä ei ole vielä lähetetty, lisäselvityksen huomioon ottaminen merkitsee asian valmistelun jatkamista. Oikeudenkäynnin toiselle osapuolelle on yleensä annettava mahdollisuus lausua käsityksensä uudesta lisäselvityksestä. Tämä hidastaa tuomioistuimen ratkaisun saamista asiassa ja lykkää päätöksen antamista.
Yksi sääntelyn yleispiirteisyyden ongelmista on se, että hallintolainkäytön menettelyä ei edelleenkään tunneta riittävästi hallintotuomioistuinten ulkopuolella. Valitusasiaansa hoitavat asianosaiset eivät siten aina ole selvillä prosessuaalisista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Tämä koskee myös hallintolainkäyttöasioita hoitavia avustajia ja asiamiehiä samoin kuin hallintoviranomaisia. Täsmällisempi sääntely lisäisi oikeudenkäyntiin osallistuvien tietoa menettelystä ja turvaisi nykyistä paremmin hallintotuomioistuimen menettelytapojen ennakoitavuutta.
Useimmiten hävinnyt osapuoli joutuu maksamaan osan voittajan kuluista. Tämä on kuitenkin tuomioistuimen harkinnassa.
Lisäksi oikeuskäytännössä on perinteisesti painotettu yksilön oikeusturvan toteuttamista takaavia laadullisia vaatimuksia, kuten oikeusturvan kattavuuteen, vaikuttavuuteen, tehokkuuteen ja nyttemmin myös yhdenmukaisuuteen perustuvia kriteereitä. Oikeuskäytännössä on pyritty määrittelemään vähimmäiskriteereitä eräille oikeusturvan tehokkuuden kannalta keskeisille menettelyn osatekijöille. Nämä vaatimukset koskevat muun muassa väliaikaista oikeussuojaa, hallintopäätöksen valituskelpoisuutta, valitusaikoja, tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta, päätösten täytäntöönpanokelpoisuutta, sovellettavia prosessuaalisia määräaikoja ja velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisu. Niin ikään yksityisen asianosaisen prosessuaalista asemaa määritteleviä puolustuksen oikeuksia on täsmennetty oikeuskäytännössä. Asianosaisella on muun muassa oikeus tulla kuulluksi ja tutustua päätöksen perusteena oleviin asiakirjoihin (esim. EUT C-300/11 ZZ 2013) sekä saada perusteltu päätös (esim. EUT C-619/10 Trade Agency 2012).
Hallintoprosessista ei tavallisesti koidu oikeudenkäyntikuluja asianosaiselle. Poikkeuksena on tilanne, jossa asianosaiselle on nimetty avustaja. Joissain tapauksissa valtio maksaa nämä kulut. On myös mahdollista, että valtio maksaa osan kuluista. Lisäksi vaikeissa verojutuissa on erityinen mahdollisuus kulukorvaukseen, jos asianosainen on tarvinnut oikeudellista apua.
Hallintolainkäyttölain esitöissä todettiin, että hallintolainkäytön järjestelmän kehittämisessä on otettava huomioon hallintolainkäytön suhde muuhun oikeusturvajärjestelmään. Oikeusturvatekijät tulee ottaa huomioon jo hallintomenettelyssä ja muutoksenhaku merkitsee hallintoasian uudelleen käsittelyä tietyssä laajuudessa. Tavoitteena sekä hallintolainkäytössä että yleisessä lainkäytössä on oikeusriidan ratkaiseminen, oikeussuojan antaminen ja sen vahvistaminen, mikä on lainmukaista.