Soveltamiskäytännön yhtenäisyyden ja hallintotuomioistuinten menettelytapojen ennakoitavuuden sekä hallintomenettelyn sääntelyn täsmentymisen johdosta hallintolainkäytön sääntelyä on syytä täsmentää. Toisaalta lain monipuolisen sovellettavuuden säilyttämiseksi ja yksityisen asianosaisen aseman kannalta sääntelyssä on syytä säilyttää tietty yleispiirteisyys ja jousto.
Henkilökohtaisesti tärkeissä asioissa koetun oikeudenmukaisuuden vaatimus voi edellyttää suullisen käsittelyn järjestämistä. Asian merkittävyys asianosaiselle ei kuitenkaan yleensä ole ratkaisevaa harkittaessa suullisen käsittelyn järjestämisen tarpeellisuutta (esim. EIT Grande Stevens v. Italia (2014); Jussila v. Suomi (2006)).
Vastavuoroisuuden vaatimusta koskevassa EIT:n käytännössä on korostettu etenkin asianosaisen kuulemisperiaatteen tärkeyttä. Kuulemisperiaatteen noudattamiseen kuuluu myös se, että kaikki asian ratkaisuun vaikuttava oikeudenkäyntiaineisto saatetaan asianosaisten tietoon ja varataan asianosaisille siten tosiasiallinen mahdollisuus reagoida siihen (esim. EIT Kress v. Ranska 2001). Tämä aineisto voi sisältää esimerkiksi muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen perusteena olleita asiakirjoja taikka oikeusturvamenettelyn kuluessa hankittuja tai esitettyjä selvityksiä, tietoja ja todisteita. Kuulemisperiaate edellyttää lisäksi tuomioistuimen perustelevan ratkaisunsa asianmukaisesti ja siten, että asianosainen tietää tulleensa kuulluksi (esim. EIT Ustimenko v. Ukraina 2016, Martinie v. Ranska 2006, Hirvisaari v. Suomi 2001 ja Higgins ym. v. Ranska 1998).
Vaikka lähtökohtana on kansallinen prosessiautonomia, oikeusturvan toteuttamiselle ja oikeusturvamenettelylle on asetettu lisääntyvästi vaatimuksia unionin oikeudessa. Tällaista oikeusturvan perusteita ja tuomioistuinmenettelyn keskeisiä piirteitä määrittelevää unionin oikeutta on muotoutunut vähitellen unionin tuomioistuimen käytännössä. Sitä on Lissabonin sopimuksen voimaantulon (2009) myötä kirjattu myös perussopimuksiin ja Euroopan unionin perusoikeuskirjaan.
Säännökset päätöksen valituskelpoisuudesta ja asianosaisesta rajaavat useimmissa tapauksissa riittävästi valitusoikeuden käyttämistä. Tarvittaessa valituskelpoisen hallintoasian käsitettä voidaan täsmentää yleislaissa tai erityislainsäädännössä. Valitusmahdollisuuden rajaaminen yleistä valitusoikeutta kaventamalla ei siten ole tarpeellista. Valitusmahdollisuutta koskevien yleissäännösten tulisikin nykyisestä poiketen kattaa kaikki hallintopäätökset riippumatta hallintopäätöksen tekijän organisatorisesta asemasta.
Valituslupa tarvitaan myös muutoksenhaussa (Revision) ylimpään asteeseen (Bundesverwaltungsgericht). Valituslupa voidaan myöntää, jos asialla on periaatteellista merkitystä, päätös poikkeaa ylemmän instanssin oikeuskäytännöstä tai asian käsittelyssä on tapahtunut asiassa annettuun ratkaisuun vaikuttanut menettelyvirhe. Revision-muutoksenhaku on pääsääntöisesti mahdollinen vasta toisen asteen hallintotuomioistuimesta, mutta poikkeuksellisesti se on tietyin edellytyksin mahdollinen myös ensimmäisen asteen hallintotuomioistuimesta (Sprungrevision).
3) valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.