oikeudenkäynti kohtuullisen ajan kuluessa
Ranskassa hallinto- ja yleiset tuomioistuimet ovat erillisiä. Järjestelmä on kolmiportainen. Ensi asteena toimivat hallintotuomioistuimet (tribunal administratif), joista valitetaan muutoksenhakuasteeseen (Cour administrative d'appel) ja sieltä edelleen ylimpään tuomioistuimeen (Conseil d’État). Lisäksi on erityishallintotuomioistuimia (juridictions administratives spécialisées), esimerkiksi veroasioihin ja sosiaaliturvaan keskittyvät erilliset tuomioistuimet. Näille tuomioistuimille on omat muutoksenhakuasteensa (juridictions administratives d’appel spécialisées), joista on edelleen mahdollista valittaa Conseil d’État’han.
Jos asianosainen vaatii suullista käsittelyä, tuomioistuimen on hylätessään vaatimuksen perusteltava päätös huolellisesti (esim. EIT Gabriel v. Itävalta 2010 ja EIT Kugler v. Itävalta 2010).
Pääministeri Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa (2015) todetaan, että tuomioistuinten käsittelyaikoja lyhennetään muun muassa kehittämällä korkein hallinto-oikeus aidoksi ennakkoratkaisutuomioistuimeksi.
Asianosaisen ja oikeudenkäynnin osapuolen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevassa sääntelyssä ja oikeuskäytännössä on otettava huomioon erilaiset tilanteet ja niihin liittyvä oikeusturvan tarve. Kaikkiin hallintolainkäytön asiaryhmiin ja prosessuaalisiin tilanteisiin soveltuvaa asianosaisen tai osapuolen käsitettä on yleislaissa vaikea määritellä.
Hallintoprosessi käynnistyy lähtökohtaisesti kanneteitse. Saksan hallintoprosessi muistuttaa siviiliprosessia. Keskeisin prosessisäädös yleisissä hallintotuomioistuimissa on hallintotuomioistuinlaki (Verwaltungsgerichtsordnung, VwGO, kokonaisuudistus vuonna 1991). Se sisältää hallintoprosessia koskevat yksityiskohtaiset menettelysäännökset. Erityistuomioistuimia koskevat lisäksi omat prosessisäädöksensä: sosiaalituomioistuinlaki (Sozialgerichtsgesetz), verotuomioistuinlaki (Finanzgerichtsordnung) sekä työtuomioistuinlaki (Arbeitsgerichtsgesetz).
Tuomioistuimen ratkaisu voi vastavuoroisuuden vaatimuksen vuoksi perustua vain tosiasioihin ja tietoihin, joihin osapuolet ovat voineet tutustua ja joista ne ovat vastavuoroisesti voineet esittää omat arvionsa. Siten tuomioistuin ei yleensä voi ratkaisussaan nojautua sellaiseen tietoon tai asiakirjaan, jota oikeudenkäynnin toinen osapuoli ei ole voinut saada tietoonsa esimerkiksi asiakirjajulkisuuden rajoitusten vuoksi (esim. EIT Fortum v. Suomi 2003).