Perhe-elämän suojan saaminen 8 artiklan mukaisesti edellyttää laillista ja todellista avioliittoa vaikkakaan ei välttämättä yhdessä asumista. Abdulaziz, Cabales ja Balkandali v. UK, 1985, kohta 62. Valtiot saavat myös edellyttää tiettyjen muodollisten tai aineellisten edellytysten täyttymistä. Artiklan ei ole katsottu perustavan valtiolle velvollisuutta tunnustaa uskonnollisia avioliittoja. Şerife Yiğit v. Turkki, suuri jaosto, SJ, 2010, kohta 102. Perhe-elämän suojaa ei ole ollut myöskään 14-vuotiaan kanssa solmitulla avioliitolla. Z.H. ja R.H. v. Sveitsi 2015. Avioliiton mitätöiminen on katsottu oikeutetuksi sen vuoksi, että avioliitto oli solmittu vain oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamiseksi. Ramadan v. Malta 2016.
Avioerosta säädetään avioliittolain 6 luvussa. Puolisoilla on oikeus saada avioero kuuden kuukauden harkinta-ajan jälkeen (25 ja 26 §). Jos puolisot ovat asuneet erillään keskeytyksettä kaksi vuotta, heillä on oikeus saada avioero ilman harkinta-aikaa. Lisäksi puolisot on syyttäjän vaatimuksesta tuomittava avioeroon ilman harkinta-aikaa, jos 1) avioliitto on solmittu aiemman avioliiton vielä ollessa voimassa eikä aikaisempi avioliitto tai rekisteröity parisuhde vielä ole purkautunut tai 2) jos avioliitto on solmittu lähisukulaisten kesken (27 §).
Tämän vuoksi voitaisiin päätyä myös siihen, että ulkomaisen avioliiton tunnustamista koskevia säännöksiä ei tässä vaiheessa muuteta. Sen sijaan kerättäisiin tietoa alaikäisavioliittojen tunnustamiseen liittyvistä todellisista tilanteista. Saatujen tietojen perusteella voitaisiin tarvittaessa yhtenäistää viranomaisten tulkintakäytäntöjä ja harkita lainmuutosta, joka pohjautuu olemassa olevaan tietoon. Sen lisäksi pyrittäisiin muilla keinoilla ennaltaehkäisemään alaikäisten lähettämistä ulkomaille avioliiton solmimista varten (ks. edellä jaksossa 5.1.1 kohta Muita toimia).
Suomi on sitoutunut New Yorkissa 10.12.1962 tehtyyn YK:n yleissopimukseen, joka koskee suostumusta avioliittoon, vähimmäisavioikää ja avioliittojen kirjaamista (SopS 50/1964). Sopimuksen 1 artiklan mukaan avioliiton laillinen solmiminen edellyttää molempien osapuolien täyttä ja vapaaehtoista suostumusta, mikä heidän tulee ilmaista henkilökohtaisesti viranomaisen edessä ja todistajien läsnä ollessa.
Lain esitöissä on selostettu ehdottomuusperiaatteen soveltamista ulkomaisen avioliiton tunnustamista koskevissa asioissa. Yhtenä esimerkkinä ehdottomuusperiaatteen soveltamistilanteista on tuotu esiin alaikäisenä solmittu avioliitto. Esitöissä korostetaan, että periaatteen soveltaminen riippuu aina tuloksesta, johon yksittäistapausta koskeva harkinta johtaa. Harkinnassa on otettava huomioon puolisoiden elämäntilanne sillä hetkellä, kun kysymys ulkomaisen avioliiton pätevyydestä tulee esille.
Avioeron voi Tanskassa saada, mikäli puolisot ovat asiasta yksimielisiä (§ 29). Tietyissä tilanteissa edellytetään kuitenkin harkinta-aikaa. Mikäli puolisot eivät ole yksimielisiä, heillä on oikeus avioeroon kuuden kuukauden asumuseron jälkeen (§ 30). Avioeron voi saada myös kahden vuoden erillään asumisen perusteella (§ 32). Uskottomuus-, väkivalta-, kaksinnaimis- ja lapsikaappaustapauksia koskevat omat erityissäännöksensä (§ 33―36). Mikäli avioparilla on yhteisiä alaikäisiä lapsia, avioeron voi saada vasta kolmen kuukauden harkinta-ajan jälkeen, vaikka he olisivat erosta yksimielisiä, jolleivät puolisot ole olleet erossa viimeistä kuutta kuukautta (§ 42 a).
Aviopuolisoilla on oikeus avioeroon yhden vuoden erilläänolon jälkeen, ja päätöksen erilläänolosta voi saada ilman perusteita. Puolisoilla on oikeus avioeroon myös silloin, jos he ovat asuneet erillään vähintään kaksi vuotta. Avioeron voi saada suoraan puolestaan silloin, jos puoliso on ollut väkivaltainen toista puolisoa tai lasta kohtaan tai jos puoliso on tullut pakotetuksi avioliittoon (23 §). Edellä selostetut määräajat koskevat myös erovaatimuksen esittämistä tällä perusteella.