Hallintolainkäyttölaissa on lähtökohtana, että päätöstä ei saa panna täytäntöön ennen kuin se on lainvoimainen. Päätös voidaan kuitenkin panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevana, jos päätös on luonteeltaan sellainen, että se on pantava täytäntöön heti. Täytäntöönpanoon voidaan ryhtyä myös, jos sitä ei yleisen edun vuoksi voida lykätä. Jos asiassa tarvitaan valituslupa, valitus ei estä täytäntöönpanoa, mutta tällöin täytäntöönpanoon ei kuitenkaan saa ryhtyä, jos valitus käy täytäntöönpanon johdosta hyödyttömäksi tai jos korkein hallinto-oikeus kieltää täytäntöönpanon.
Nykyisin yleiset säännökset oikeudenkäynnistä hallintoasioissa ovat vuonna 1996 voimaan tulleessa hallintolainkäyttölaissa (HLL, 586/1996). Tämän jälkeen hallintotuomioistuinten järjestelmää on kehitetty niin, että hallinto-oikeudet toimivat nykyisin laaja-alaisina ensi asteen hallintotuomioistuimina. Myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset samoin kuin muut hallintoprosessia koskevat vaatimukset ovat täsmentyneet hallintolainkäyttölain voimassaolon aikana. Valituslupasääntelyä muutoksenhaussa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen on laajennettu eri hallinnonalojen lainsäädännössä.
Saman oikeuskäytännön mukaan asianosaisen itsensä tulee lähtökohtaisesti saada päättää, onko jokin lausuma tai selvitys sen luonteinen, että se edellyttää hänen kannanottoaan. Näin ollen tuomioistuin voi poiketa kuulemisvelvoitteesta vain hyvin poikkeuksellisesti. EIT:n oikeuskäytännössä on vakiintuneesti korostettu sitä, että asianosaiselle on varattava tilaisuus tutustua kaikkeen oikeudenkäyntiaineistoon ja annettava mahdollisuus kommentoida sitä. Tuomioistuin ei siten yleensä voi asianosaisen puolesta arvioida, onko jokin selvitys niin merkittävä, että asianosaista pitäisi kuulla siitä (esimerkiksi EIT Vilén v. Suomi 2009 ja EIT Fortum v. Suomi 2003). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tosin korostaa sitä, että selvityksen relevanssin arviointi kuuluu kansalliselle lainsäätäjälle ja kansallisille tuomioistuimille (EIT Letinčić v. Kroatia 2016).
Esityksessä ehdotetaan, että hallintoriitaa koskevia säännöksiä täsmennetään nykyisestä. Hallintoriitasäännösten käyttöalaa ei ehdoteta laajennettavaksi. Ehdotuksessa korostettaisiin hallintoriidan toissijaisuutta suhteessa valitukseen. Asiaa ei käsiteltäisi hallintoriita-asiana, jos asia voitaisiin tai olisi voitu ratkaista hallintopäätöksellä tai perustevalitukseen annettavalla päätöksellä.
Ylimääräisellä muutoksenhaulla tarkoitetaan keinoja, joilla voidaan hakea muutosta lainvoiman saaneeseen päätökseen. Lähtökohtana on, että oikeusturvaa on tietyissä tilanteissa saatava silloinkin, kun varsinaiset muutoksenhakukeinot eivät riitä sitä takaamaan. Oikeusvarmuus edellyttää kuitenkin, että ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja voidaan käyttää vain poikkeuksellisesti ja erittäin tärkeistä syistä. Ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja ovat kantelu, purku ja menetetyn määräajan palauttaminen. Säännökset ylimääräisestä muutoksenhausta ovat hallintolainkäyttölain 11 luvussa.
Hallintoprosessissa tuomioistuin keskittyy sen tarkastelemiseen, ovatko hallintopäätökset sopusoinnussa yksilön oikeuksien kanssa. Keskeistä arvioinnissa on, onko virkamies toiminut oikeudenmukaisesti (fair) päätöksen kohteena olevaa yksityistä kohtaan.
Hallintoasioita koskevan oikeusturvajärjestelmän kannalta ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan säännös edellyttää ainakin neljän oikeusturvan osatekijän toteuttamista: oikeus saattaa omaa oikeuttaan tai velvollisuuttaan koskeva päätös tuomioistuimen käsiteltäväksi, oikeusturvamenettelyn oikeudenmukaisuus, oikeudenkäynnin julkisuus sekä tuomioistuimen riippumattomuus ja puolueettomuus. Tuomioistuimen on varmistettava, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin menettelylliset vaatimukset toteutuvat asian käsittelyssä.